Kirje 3: Mitä oikeastaan on yhteinen hyvä?

Tänään Helsingin Sanomissa julkaistiin kollegiumin tutkijatohtori Annastiina Kalliuksen essee postliberalismista ja ennen kaikkea Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vancen aatteellisesta taustasta. Annastiina (etunimi, koska tunnemme: hän oli vuoden töissä meidän CSD:mme koordinaattorina) tuntee Unkarin erinomaisesti ja tutkii illiberalismia, joten hän on oiva selittäjä tälle konservatismin virtaukselle.

Mikä ikinä MAGA-liike onkaan, niin sen ymmärtämiseksi kannattaa ajatella rihmastoja. Osalla liikkeistä, vaikka nyt bolshevikeillä 1900-luvun alusta on selkkä kaaderiorganisaatio, jossa huolehditaan ideologisesta yksimielisyydestä ja rivien suoruudesta. Tämä on lopulta melko harvinaista. Useammin varsinkin laajemmat liikkeet muodostuvat erilaisista oudoista kokonaisuuksista toisiaan täydentäviä ja jopa ristiriitaisia ilmajuuria, jotka kietoutuvat outoon transgressiiviseen tanssiin. Joka etsii liian selittäviä keskusrakenteita (tai puujuuria Deleuzen ja Guattarin käsittein), ei näe rihmastoa joka on totuus. Mitä tämä tarkoittaa? Og-Natseissa oli niin okkultistimystikkoja kuin äärimmäisen rationaalisuuden ihmisiäkin. Samoin nyky-maga koostuu sekä Elon Muskin kaltaisista elitistifasisteista (hänen isoisänsä vähän niinkuin pakeni Kanadasta Etelä-Afrikkaan sillä 30-luvulla hänen johtamansa Rationalistit todettiin liian fasistiseksi että heidän olisi annettu toimia julkisuudessa) että silkasta oman edun kusetuksesta (Trumpista itsestään voi sanoa monta asiaa, mutta lienee selvää että kaikki oikea ideologisuus pitää rakentaa jälkikäteen sekoilun, kusetuksen ja rosvouksen ja korruption seurauksista), että sitten uuskatolilaisista radikaalikonservatiiveista, jotka osin kulkevat juuri post- tai illiberaalien nimikkeiden nimillä.

Niinpä tämän virtauksen ymmärtäminen on olennaista, onhan se yksi koko maailmanjärjestystämme tällä hetkellä muokkaavia voimia. Esseessä oli kuitenkin kohta, jota oli vähän vaikeaa seurata, ja josta aukeni tunneli kaikenlaiseen. Olen nyt vähän yli vuosikymmenen pyrkinyt sosiologina ymmärtämään yhteisen hyvän käyttöä politiikassa, ja sen suhdetta omaan etuun. Joten seuraava pätkä Annastiinan esseessä herätti kysymyksiä:

En ymmärtänyt tästä mitään. Moni sanoisi nimittäin, että nimenomaan kaikille samat säännöt, tai ainakin kaikille samojen sääntöjen perusteella argumentointi, tai vähintäänkin koko yhteisön edun perusteella argumentointi on yhteisen hyvän ytimessä.

Yhteisellä hyvällä noin poliitiikan tekoa ohjailevana periaatteena on monimutkainen historia. Yksi piste on Rousseau, joka kirjoitti Yhteiskuntasopimnuksessa yleistahdosta, eräänlaisesta kouriintuntuvasta kansan päämäärästä joka toimii politiikkaa ohjaavana periaatteena. Vitsi oli toki siinä, että vallankumouksellisena aikana kirjoittanut Rousseau ei välttämättä tarkoittanut yleistahtoa metaforisena: kun kansa on kaduilla, tapahtuu kansan tahto. Rousseau ajatteli, että vapautta suojellaan liittymällä yleistahtoon, ja että tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta varten rakennellaan hallintoa. Rousseaun älyllinen historia on mutkikas, toiset laskevat hänen proto-sosialistiksi (yksityisomaisuus ei ole suoranaisesti yleistahdon mukaista), toisaalta Robesbierre ja giljotiinit saivat myös lisää terään Jean-Jaquesin kynästä. Toiset laskevat nimenomaan hänen vastavalistuksen isäksi – tämä on traditio, josta hesarin esseessä esitellyt kirjoittajat ammentavat.

Olen itse tutkinut asiaa empiirisesti, tarkastelemalla vedotaanko poliitisessa konfliktissa johonkin määritelmään koko yhteisön edusta, vaiko pelkästään kirjoittajan omaan etuun. Voin raportoida, että sekä että, vaihdellen. Suomessa on vahvana kulttuuri, jossa ainakin maankäyttöasioissa sekä koko yhteisön erilaisten yhteisen hyvän periaatteiden käyttö että suora vetoaminen esimerkiksi maisemaan tai muuhun tapana määritellä oma etu on täysin sallittua. Esimerkiksi Ranskassa oman edun suhteen nikotellaan, se on edelleen harvinaisempaa varsinkin julkisessa keskustelussa.

Yritin ymmärtää mitä Annastiina kirjoitti yhteisestä hyvästä ja päädyin hänen siteeraamansa Adrian Vermeulin The Atlanticiin yhteiseen hyvään pohjaavasta perustuslakitulkinnasta kirjoittaman esseen äärelle.

Tämä oli niitä tekstejä, jotka samaan aikaan selvittivät ja valaisivat monta asiaa, mutta niin tehdessään onnistuivat lähinnä alleviivaamaan, kuinka outo paikka Yhdysvallat on, vaikka sitä luulee tuntevansa maan ja sen traditiot erinomaisesti.

Vermeul tekee tekstissään olennaisesti kolme asiaa, joista yksi on valaiseva, toinen itsestäänselvä, ja kolmas pelottava.

1. Vermeul rakentelee argumenttia yhteiseen hyvään tähtäävän perustuslaintulkinnan puolesta. Tämä liittyy Yhdysvaltain politiikan outoon legalistiseen luonteeseen: perustuslaki on tehty politiikalla mutta jäädytetty juridiikaksi, mutta sellaiseksi juridiikaksi jota käytetään jatkuvasti suuntaan ja toiseen politiikan välineenä. Niinpä periaattelliset keskustelut siitä, mitä politiikka ja valtio oikeastaa ovat, käydään Yhdyvalloissa usein perustuslakijuridiikan kautta. Kyllä tätä meilläkin tehdään, mutta koko järjestelmän historia ja luonne ovat niin niin erilaisia, ettei kyseessä oikeastaan ole edes sama asia. Vermeulille siis konservatiiviliike tarvitsee uuden teorian perustuslain tulkintaan. Muutamia vuosikymmeniä sitten originalismi, eräänlainen kirjaimellisen raamatuntulkinnan poliittis-juridinen muoto, toimi selkänojana konservatiivijuristeille liberaalin hegemonian keskellä – kun palataan 1700-luvun pilkunnussintaan, on ainakin joku kiinteä piste jolla seisoa. Nyt kun originalismi on valtavirtaa ja keskeinen korkeimman oikeuden tulkintaperiaate, voidaan ottaa askel pidemmälle. (Kaikki tällainen orignalismi on totta kai aina kusetusta: satojen vuosien takainen ajattelu ei aina tarjoa vastauksia, jolloin niitä joka tapauksessa keksitään sitä mukaan kuin on tarpeen.)

2. Politiikan tavoitteena pitäisi siis olla yhteisen hyvän tuottaminen: valtiokoneiston pitäisi pyrkiä tuottamaan sellaisia lopputuloksia, sellaista hallintoa ja sellaista sääntelyä, joka edistää yhteistä hyvää. Näin pohjoismaiselle lukijalle tämä on itsestäänselvää: niinhän kaikki politiikka toimii. Vermeulin oletus on, että yhdysvaltalainen lukija nikottelee enemmän, että liberalismin periaate olisi pikemminkin yksilöiden edun mahdollisimman suuri toteutuminen. Ja tässäpä ollaankin asian ytimessä: mekin täällä Suomessa helposti laskemme itsemme osaksi "liberaalia" maailmanjärjestystä, mutta oikeasti yksilön oikeuksilla, tai yksilön intresseillä ei ole koskaan ollut samanlaista asemaa täällä kuin jossain muissa maissa.

   Tämä ei tarkoitta etteivätkö yksilönoikeudet olisi tärkeitä – ne ovat! – mutta monet asiat joista Vermeul kirjoittaa radikaaleina (kuten ammattiliitot) ovat meidän yhteiskuntajärjestyksemme perustaa. Tai ajatus siitä, että hallitus ohjailee kansan moraalista kehitystä. Sitä on sosialidemokratia, baby!

   Vitsi on toki siinä, että näin käytännössä myös Yhdysvalloissa usein toimitaan. Sielläkin iso osa politiikasta de facto järjestelee yhteistä hyvää tavalla tai toisella, se pitää vain kätkeä milloin minkäkinlaisiin kömpelöihin laintulkintoihin.

3. Tämä on se pelottava kohta: Vermeul luonnostelee millaisia suoraviivaisia tavoitteita tällaisella yhteisen hyvän perustuslaillisella demokratialla sitten olisi. lyhyt kuvaus näyttää perustuvan Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gileadiin, seksuaalisesta vapaudesta luopuminen ja uskonnolliselle diktatuurille alistuminen sieltä löytyivät, tai ehkä sellainen kansallissosialistinen ajatus kokonaisuudelle ilman oikeuksia tehtävästä työstä ja oman taloudellisen toiminnan alistamisesta.

Luin Orjattaresi kymmenisen vuotta sitten ja ajattelin jo silloin, että kirjan epäuskottavin kohta oli oikeastaan se, että Gileadin diktatuurin rakentamiseen vaadittiin melko elaboraatti terrori-isku. Oikeasti tällaiset yhteiskunnat syntyvät ihan vaan äänestämällä.

(Ajattelin että olisin tässä tekstissä selvittänyt yhteisen hyvän käsitettä politiikassa, mutta tähän asti päästyäni tajusin, että olen tehnyt siitä jo ainakin neljä artikkelia ja puolikkaan väitöskirjan, että ehkä se ei tässä kirjeessä vielä tyhjene. Voin jatkaa teemasta jos "yleisöä" "kiinnostaa"!)

Lisätään nyt kuitenkin tähän loppuu, että yhteinen hyvä on tarpeellinen, muttei totalisoiva käsite. Ihmisten suola ja sokeri on, että meitä on kaikenlaisia ja me haluamme kaikenlaisia asioita. Keskeiset kamppailut käydään yhteisen hyvän määrittelystä, ja erilaisten yhteisen hyvän määritelmien välillä. Ne ovat aina moninaisia, ja tämä moninaisuus on kaiken demokratian ytimessä. Ei Rousseaukaan suoraan ajatellut, että olet samaa mieltä yleistahdon kanssa tai pää poikki, vaikka Arendt häntä vähän siihen suuntaan lukeekin. (Tämä minun ja Taina Meriluodon artikkeli on oikeasti hyvä näistä teemoista, suosittelen!)

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion paras kikka onkin yhteisen hyvän ja oman edun yhdistämisessä. Suuret vapaudet kohtaavat yhteiseen hyvään tähtäävät rakenteet tavalla, joka mahdollistaa yksilöllisen elämän elämisen mahdollisen monelle. Suomessa pitkään muutettiin pois kotoa ja ruvettiin elämään vanhemmista vapaata elämää paljon nuorempina kuin oikeastaan juuri muualla. (ei tämäkään tietekään ilmaiseksi tule: politiikkan ja moraalin yhteistyö tuottaa holhoamista ja kaikenlaista sellaista. Yhteisen hyvän ja oman edun raja on jatkuvan määrittelykamppailun kohteena, välillä jopa keskeinen määrittelykamppailun paikka.)

Yhteiseen hyvään voi siis pyrkiä tavoilla, jotka hyväksyvät konfliktin yhteisen hyvän määrittelyistä keskeiseksi osaksi demokratiaa. Tämän konfliktin tukahduttaminen, ja sitä kautta ihmisyhteisön moninaisuuden kieltäminen, on yhteistä hyvää parempi määrittely sille impulssille joka määrittää nykyjärjestelmää horjuttavia liikkeitä.

Tähän loppuun 11 vuotta sitten Tuukka Ylä-Anttilan askartelema kansikuva lukupiirifacebook-ryhmästämme. Kaikki eivät arvosta yleistahdon käsitettä!