Kirje 1: Kadonnut kuudes aisti ja median romahdus

Huh.

Ajattelin kyllä että jos perustan uutiskirjeen, niin eiköhän sen joku tilaa, mutta en ehkä ihan ajatellut, että päivät toisivat lähes 300 tilaajaa. Olen otettu, ja koen (terveellistä) painetta kirjoittaa teille kirjeitä. Ensimmäinen niistä jatkaa melko suoraan siitä mihin Facebookissa jäätiin.

10-15 vuotta sitten minä ja monet muut olimme niin innoissamme siitä vallasta ja voimasta ja organisoitumiskyvystä jonka Facebook antoi meille kaikille, että vaikka ehkä välillä ajattelimmekin kaikkea sitä valtaa ja voimaa jonka se antoi Mark Zuckerbergille, tuntui vaihtokauppa silti hyvältä.

Vaihtokauppa onkin olennainen sana. Minä annan jotain ja saan jotain. Esimerkiksi Instagramin käyttöä aion jatkaa, koska en anna sille kovin paljoa, mutta saan vähän jotain mukavaa. Vaihtokauppa tuntuu edelleen reilulta. Ja ehkä aion edelleen käyttää myös Facebook messengeriä ja lukea Facebookkia ("vain työkäyttöön" sanoi hän kolmannen jazz-soinnutusta käsittelevän pikkuvideon jälkeen) satunnaisesti.

Peak sosiaalinen media tarjosi eräänlaisen kuudennen aistin, todellisuuden toisen tason jonka avulla pystyi pysymään pinnalla ystävien ja puolituttujen elämässä tapahtuvista asioista. Mutta nyt kun kirjoitan näitä sanoja, ne näyttävät vieraannuttavilta: Onko hyvä asia, että pysyy perillä ystäviensä asioista passiivisesti, itse olematta yhteydessä?

Lopulta, vaikka Facebookin käyttäjämäärät ovat edelleen poskettomia (teknisesti kirjaimellisesti noin joka toinen ihminen galaksissa on Facebookissa), on todellisuus toinen. Facebookin virta ei tarjoa minulle kuudetta aistia valitsemastani ihmisjoukosta, vaan sosiaalista mediaa varten muokatun performanssin siltä satunnaiselta joukolta, joka on valinnut edelleen elämäänsä Facebookissa jakaa.

Itse olen pidemmän kirjoittamisen ystävä, joka oli aina ollut vähän väärä genre kirjoittaa ns. suoraan Facebookin. Toki niin voi tehdä, mutta se on vähän edge case, kuten sanonta kuuluu. Muut eivät sitä juuri enää harrastaneet, sääli kyllä. Osittain päätökseni lopettaa tämä kirjoittaminen liittyy banaaleihin sisällöntuotannon järjestelyihin, kuten tekstin omistamiseen ja siitä hyötymiseen. Nyt lähetän näitä teille Beehiiv-nimisen alustan kautta, mutta se on vähemmän olennaista kuin se, että minulla on omistusoikeus tähän listaan osoitteita, joihin se lähtee. Se on minun, eikä ole osa yleistä algoritmista valvontakapitalismia. Tämä tuntuu hyvältä, oikeudenmukaiselta ja kohtuullistelta. Samalla tästä tulee myös blogimainen tuote, josta löytyy myös FB:ssä kaipailtu kommentointiominaisuus kirjeen tilaajille! (tai toivottavasti löytyy. Uskoisin että löytyy! Kurkatkaa niin nähdään!)

Omistajuus siis kiinnostaa, mutta fragmentoituminen pelottaa. Tulossa on kunta- ja aluevaalit, ja jokainen joka niitä aikoo käydä, repii hiuksiaan. Oli jo tieto, että some on se paikka jossa vaalit käydään, ja oli vähän osaamistakin siihen, että mikä alusta kullekin on paras, ja nyt kaikki järkkyy uusiksi.

Kun Zuckerberg halusi tiedottaa maailmalleen löytäneensä maskuliinisen energian salat ja veljeyden voiman, hän teki sen totta kai Joe Roganin pocastissa  –Spotifyssä Yhdysvaltain kuunnelluin, Suomessakin top 20. (Spotifyssä Suomen kuunnelluinta podcästiä vetää Aleksi Valavuori. Siitä voi kukin päätellä mitä haluaa). Zuckerbergille Roganin show oli paitsi miehistelyn paikka, myös median tulevaisuus. Facebookista pitkään kirjoittaneelle Stephen Levylle haastattelu oli merkki Zuckerbergin muutoksesta: ennen Z arvosti journalismia sinänsä, nyt se on maga-groupthinkkiä mukaillen pelkästään haitallista, jotain joka estää itsenäisen mielipiteenmuodostuksen. Yksi kuoleva faktantarkastusohjelma on tästä vain sivurönsy.

Elina Grundström Hesarissa (heh) heitti herättelevän faktan: Suomesa työskentelee puolet vähemmän toimittajia työsuhteessa kuin parikymmentä vuotta sitten. Tämä kytkeytyi ajatukseen somesta ja journalismin tulevaisuudesta. Nykyisenkaltainen journalismi on mahdollista ymmärtää kompromissina erilaisten tahojen välillä: painokoneet (tai lähetystornit) mahdollistivat tuotteen levittämisen laajalle; tämä laajuus mainostajia (raha) – mutta myös ihmisiä joilla on valtaa. Näitä ihmisiä tarvitaan jotta journalismilla olisi jonkinlaista sisältöä. Tästä paketista kaikki osat kuolevat vähitellen pois, mainosraha selkeimmin ja ensimmäisenä.

Mutta kuolee myös pääsy jutunaiheiden ääreelle. Politiikan journalismia on vaikea tehdä, ellei ministeri vastaa puhelimeen. Poliitikkojen, yritysjohtajien ja omistajien, muusikoiden ja sen sellaisten oli aikanaan kannattavaa vastata vähän tiukempiikin kysymyksiin lehdistölle, sillä se oli ainoa tapa tavoittaa isoja ihmismassoja, muodostaa narratiiveja, saada "viestejä läpi".

Roganin kaltaiset mediatuotteet tavoittavat nykyään aivan suoraan tarvittavat ihmismassat, eikä niissä tarvitse olla huolissaan vaikeista kysymyksistä. (Olen varma että Rogan kysyy joskus vaikeita kysymyksiä. Pointti säilynee silti.)

Tai oikeastaan siihen ei välttämättä tarvita edes roganeja tai valavuoria. Aika monen poliitikon ja julkisuudenhenkilön omat kanavat tavoittavat aivan tarpeeksi ihmisiä riittääkseen pääasialliseksi tiedotuskanavaksi. Musiikkijournalismi on jo pitkään ollut tilanteessa, jossa isoimpien tähtien ei enää tarvitse antaa haastatteluja ilman täyttä (tai ainakin melkoista) valtaa päättää lopputuotteeseen laitetaan. Beyonce antaa haastattelun silloin tällöin (viimeisimpänä polttelee sikaria ja puhuu busineksistä GQ:n kansijutussa), ja aivan varmasti täydellä veto-oikeudella.

Tämän tunnisti politiikassa korkean aseman saavuttanut ystäväni: muutosta oli vaikea huomata, mutta jossain vaiheessa sosiaalisen median kanavat alkoivat riittämään – niiden lisäksi ei välttämättä olisi tarvinnut enää vastailla toimittajille, tai varsinkaan proaktiivisesti huolehtia "näkyvyyden saamisesta".

Meillä on edelleen sellainen kulttuuri, että ministerit menevät toimittajien haastateltaviksi vaikka tietäisivät kysymysten olevan potentiaalisesti ikäviä. Mutta kuinka kauan? Pelkään, että kun trendejä ekstrapoloi, pääsee maailmaan missä brocastit, omat instragram-seuraajat ja silloin tällöin täysin myötämielinen haastattelu jossain tavoittavat kaikki ihmiset joiden tavoittamisesta voi kuvitella olevan mitään hyötyä. Ei silloin tarvitse ministerien, yritysjohtajista puhumattakaan, vastata kun Hesarista tai Uudesta Jutusta soitellaan.

(Kääntöpuolena tilanne alkaa olemaan jo sellainen, että poliitikkojen pitää löytää oma tapansa pyöritätä sitten tätä mediaimperiumia, on se instavetoinen influencerinkaltainen lifestylemedia tai älykköuutiskirje. Joka tapauksessa nykyään on mahdollist somen kautta pitää yllä aktiivista suhdetta viiteen-kymmeneen tuhanteen ihmiseen, ja ei yllättäisi ellei se muuttuisi pakolliseksi kansanedustajanduunin osaksi.)

Kyllä meille lehtiä jää – Hesari panostaa New York Timesin jalanjäljissä sanapeleihin jotka tuovat hyvää tilaajavirtaa, terveyskirje jo löytyy, seuraavaksi epäilisin että näemme erillisen ruokatorstai-äpin. Ehkä sitten vielä suolistoliite, ja kyllä tällä paketilla rahoittaa muutaman oman podcästin ja journalismia, ja vanhasta muistista joku vielä haastattelunkin antaa. Mutta demokratia käy vaikeaksi.

***

Koska tämä uutiskirje on tällainen "oikea juttu" eikä vain Facebook-postaus, koen painetta kaivaa jostain toiveikas loppu, jossa ratkaisen fragmentoitumisen ongelman ja pesen päältäni pois syyllisyydentunteen siitä että me hylkäämme alustan toisensa jälkeen raivo-oikeiston leikkikentäksti. Mutta valitettavasti näiden tekstien palvelulupaus pätee myös minulle, ei liikaa hiontaa, ei liikaa ajankäyttöä. Jostain yhteisöjen luonnista, fyysisen ja virtuaalisen sekoittamisesta, ja täysillä valittuihin kanaviin nojaamisesta ratkaisuja löytyy. Persut sponsoroivat jossain vaaleissa Simpsonsin näyttämistä telkkarissa ja ajoivat radiomainoksia kuin 1900-luvulla ikään – ja hyvin toimi. Organisoituminen elää taloudellis-teknologisen pohjarakenteen mukana, ja keskitetyn somen jälkeinen aika lähes varmasti on lopulta parempi.